Historiikki

Seura perustetaan maaliskuussa 1935

”Herroja kaupunginpuutarhureita ja heidän lähimpiä apulaisiaan kehoitetaan täten saapumaan ”Kaupunginpuutarhurien seuran” perustavaan kokoukseen, joka pidetään maanantaina tulevan maaliskuun 11 p:nä klo 18 jälkeen Helsingin kaupunginpuutarhassa. Tällaisen seuran tarpeellisuuden ovat monet jo aikaisemmin ilmaisseet, joten kaikki asiasta kiinnostuneet saapunevat tähän kokoukseen. Helsingissä helmik. 10 p:nä 1935.”

Oheisella Puutarha -lehdessä julkaistulla kutsulla Helsingin kaupunginpuutarhuri Johan Emil Aranko ja apulaiskaupunginpuutarhuri Lauri Saarela antoivat lähtölaukauksen seuran perustamiselle. Oman seuran tarpeellisuus oli puhuttanut ammattikuntaa jo pitkään ja uskottiin, että monet kaupunginpuutarhureita askarruttavat pulmat löytäisivät ratkaisun voimat yhdistämällä. Ruotsissa vastaava seura oli toiminut jo vuosia. Paikalle saapui 10 henkilöä viidestä eri kaupungista (Helsinki, Hämeenlinna, Kotka, Turku ja Viipuri). Kaikki halukkaat eivät päässeet osallistumaan perustamiskokoukseen.

Lauri Saarelan laatimien sääntöjen mukaan seuran tarkoitukseksi tuli ”edistää maamme kaupunkien ja kauppaloiden puistokulttuuria järjestämällä esitelmiä, keskustelukokouksia, retkeilyä ja muita tilaisuuksia sekä kohottaa jäsentensä ammattitaitoa, sivistystasoa ja toimeentuloa.”

Jäsenistö päätettiin kutsua koolle kahdesti vuodessa, tammikuussa varsinaiseen vuosikokoukseen ja kesällä kesäkokoukseen, jonka yhteydessä retkeiltäisiin. Ensimmäiset, perustamisen jälkeiset retket tehtiin Helsingin kaupunginpuutarhaan, missä mielenkiintoa herätti Tanskasta hankittu Suomen ensimmäinen moottorikäyttöinen kasvinsuojeluruisku, sekä kesäretki Lepaalle 25-vuotisjuhlien aikaan, sekä Hämeenlinnaan, Aulangolle ja Tampereelle.

Puistoalan suunnannäyttäjien ammattikunta

Kaupunginpuutarhurien ammattikunta nähtiin puistoalan suunnannäyttäjänä, jonka tehtävä oli Hämeenlinnan kaupunginpuutarhurin Veli Sorman sanoin ”kukkien kasvattamisen lisäksi suunnittelu ja uusien virtauksien esittely.”

Seuran tehtävänä oli tarjota ammattikunnan edustajille kokousten, esitelmien ja retkien avulla mahdollisuus ”saada herätteitä, nähdä toistensa aikaansaannoksia, kuulla seikoista, joita ei ole ennen tullut huomanneeksi, järjestää kasvien vaihtoa, saada tietoonsa hyviä taimistoja, siemenviljelijöitä jne.”

Toinen tärkeä tehtävä oli ”herättää määräävissä piireissä suopeamielisyyttä puistoja kohtaan.”

Ydintehtävät eivät ole juurikaan muuttuneet näistä alkuvuosien linjauksista. Myös samojen haasteiden kanssa painiskellaan edelleen: vuonna 1937 Lauri Saarela esitteli Helsingin kaupunginpuutarhassa käyttöön otettua puistokortistoa. Kortiston hyvänä puolena nähtiin mahdollisuus järjestelmälliseen tiedonkeruuseen ja sitä kautta erilaiseen tilastointiin. Haasteena todettiin kuitenkin olevan kortiston ajan tasalla pitäminen.

Seura käynnisti heti kaupunkeja koskevan puistoalan tilastoinnin. Ensimmäisenä kerättiin tiedot kaupunkien puistomäärärahoista vuosilta 1935 ja 1937. Tilaston mukaan 22 kaupunkia oli palkannut oman puutarhurin johtamaan ja valvomaan istutusten kunnossapitoa ja uusien perustamista. Puistomenojen osuus kokonaismenoista oli vuonna 1935 keskimäärin 0,8 % ja vuonna 1937 hieman vähemmän eli 0,78.

Lauri Saarela totesikin ”Puistomenot ovat kuitenkin vaatimattoman vähän…. Kokonaismenojen kasvaessa hyvien vuosien tultua eivät puistomäärärahat ole jaksaneet edes täysin seurata mukana, puhumattakaan, että niiden prosenttiluku olisi kohonnut, kuten olisi syytä toivoa.”

Alkuvuosina kokousohjelmiin kuului usein jäsenten kuvakertomuksia ulkomaanmatkoilta. Matkailu ei ollut kaikkien ulottuvilla, joten mieluusti jaettiin omia ulkomailta saatuja puistokokemuksia ja -ideoita kollegoiden kanssa. Alkuaikoina jäseniksi hyväksyttiin muitakin kuin kaupunginpuutarhureita ja heidän lähimpiä apulaisia, kuten Valtion Rautateiden puutarhurit, seurakuntien puutarhureita, Kultarannan ylipuutarhuri ja yhden kunnalliskodin puutarhuri. Muun muassa Valtion Rautateiden puutarhureita otettiin jäseneksi sillä perusteella, että asemien istutukset kaupungeissa olivat näkyviä ja edustavia.

Aktiivisen alun jälkeen seuran toiminta hiljeni sotavuosiksi. Sotien jälkeen kaikesta oli pulaa ja muun muassa puistotöissä käytettävien työkoneiden tarve oli suuri ja niiden tuonti oli vaikeaa. Seura keräsi kaupungeilta tietoja vuosittain konetarpeista esityksen tekemiseksi lisenssivirastolle aina vuoteen 1954 saakka. Kaupunginpuutarhurit vertailivat eri koneita ja konemerkkejä. 1960-luvulla vertailutoiminta siirtyi koneliikkeiden järjestämille opintopäiville ja myöhemmin koneita on voinut vertailla kesäluentopäivien yhteydessä pidetyissä pienimuotoisissa konenäyttelyissä.

Kaupunkirakenteen muutos

Suomen väkiluku kasvoi 1950-luvulla nopeasti neljästä miljoonasta lähes neljään ja puoleen miljoonaan. Kaupunkien ja kauppaloiden sekä teollisuuden ja liike-elämän kasvu edellytti uutta kaupunkirakentamista. Kuntien tehtäväksi tuli tarjota monimuotoisia palveluja asukkailleen. Puistot nähtiin nimenomaan vanhusten oleskelu- ja ulkoilupaikkoina ja lasten leikkipaikkoina. 1940-luvun lopulla isoimmissa kaupungeissa yleistyi lapsille tarkoitettu ohjattu leikkitoiminta puistoissa.

Kaupunginpuutarhurit joutuivat 1950-luvulle tultaessa pohtimaan uudentyyppisiä viheralueita, kuten metsäpuistoja ja taajametsiä sekä puistojen kalustamista uusien käyttötarpeiden mukaan. Vaikka osa infrastruktuurin ja puistojen rakentamisesta ja kunnostamisesta tehtiin silloinkin työllisyystöinä, nousivat puistotyöläisten asema ja työaikalaki tärkeiksi teemoiksi nuoren ammattikunnan toiminnassa. Keskusteltiin muun muassa urakkatyön soveltuvuudesta puistotyöhön. Vuonna 1949 todettiin, että urakkahinnoittelun järkeistämiseksi tulee saada tutkittua tietoa ja myöhemmin jäsenille jaettiin käyttöön Tampereen kaupungilla käytössä olleet urakkahinnat. Myös pohjoismainen yhteistyö alkoi vahvistua 1940- ja 50-luvuilla.

Puistotöiden uudet tuulet

Suomi harppasi urbaaniin nykyaikaan vauhdilla 1960-luvulle tultaessa. Betonilähiöitä alkoi nousta eripuolille Suomea - osa vanhojen puukorttelien tilalle - ja lähiöihin tehtiin leikkipaikkoja ja lähipuistoja. Työtekniikat kehittyivät ja uudet työkoneet tulivat puutarhureiden avuksi. Uutena vertailukohteena seuran tilastokyselyihin otettiin mm. moottoriruohonleikkureiden määrä hoidettua puistohehtaaria kohden. Puistojen merkityksestä, kaupunkien vihreyttämisestä ja viheralueiden roolista kaavoituksessa puhuttiin paljon seuran luentopäivillä. 1950-luvun lopulla mukaan tulivat myös luonnonsuojelulliset teemat.

Alkuvuosien kokoontumiset olivat lähinnä tutustumis- ja vierailukäyntejä eri kohteissa, mutta ensimmäiset varsinaiset koulutuspäivät järjestettiin Lepaalla 25.-27.10.1961. Paikalle saatiin houkuteltu 27 jäsentä ja vaikka kurssi sai osallistujilta kiitosta, seuraavia koulutuspäiviä jouduttiin odottamaan lähes 10 vuotta.

Kaupunginpuutarhurien palkkauksessa oli suuria eroja 1970-luvun alkuun saakka, koska kaupungit saattoivat itsenäisesti päättää viran- ja toimenhaltijan palvelussuhteen ehdoista ja palkkauksesta. Kaupunginpuutarhurien seura edisti asian käsittelyä ja vuonna 1970 voimaan astunut kunnallinen virka- ja työehtosopimuslaki yhtenäisti käytäntöä. Alkuvaiheessa kaupunginpuutarhureille ei ollut omaa nimikettä virkaehtosopimuksessa. Seura toimi aktiivisesti asian korjaamiseksi. 1973 vuoden vuosikokouksessa hyväksyttiin julkilausuma, jonka tavoitteena oli julkisten puistotoimien kehittäminen. Julkilausumassa esitettiin Kaupunkiliitolle puistohallinnon päivittämistä ja tarkistamista siten, että kaupunginpuutarhureilla on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa kaupungin vihreyttämiseen. 1970- ja 1980-lukujen vaihde oli kiihkeän rakentamisen aikaa, missä viherala ja puistojen arvostus kaupunginorganisaatiomalleissa jäi helposti paitsioon.

Vuonna 1968 Puutarhaliitto ry asetti hedelmän- ja marjanviljelyn-, kukkaviljelyn, taimitarhaviljelyn, vihannesviljelyn ja vihertuotantovaliokunnat pohtimaan kunkin sektorin ajankohtaisia kysymyksiä ja tulevaisuuden haasteita. Vihertuotantovaliokunnan vaikutuksesta vuonna 1970 saatiin Suomen Arkkitehtiliitto SAFA:n RT-kortistoon ensimmäiset vihertuotantoa koskevat täydennykset.

Maisemavaliokunnan perustaminen

Kaupunginpuutarhurien seura ei ollut täysin tyytyväinen vihertuotantovaliokunnan toimintaan, koska se ei kattanut kaikkia alan sektoreita. Puutarhaliitto perusti seuran esityksestä toimikunnan pohtimaan viheralan yhteisen toimielimen tarpeellisuutta ja tehtäviä. Pohdinnan seurauksena Puutarhaliiton alaisuuteen perustettiin erityinen maisemavaliokunta toimimaan viheralan yhdistysten neuvottelurenkaana. Maisemavaliokunta toimi säännöllisesti, kokoontuen 6-8 kertaa vuodessa, aina Viherympäristöliiton perustamiseen saakka 1991. Yhteistyössä Puutarhaliiton kanssa järjestettiin vuosittain vuodesta 1980 lähtien Viherrakentamisen talviluentopäivät ja vihertekniikkanäyttely Tampereella. Nykyisin päivät tunnetaan Viherpäivinä.

Puutarhaliiton maisemavaliokunta oli tärkeä virstanpylväs viheralan kehityksessä. Valiokunnan esille tuomat asiat otettiin vakavasti ja ne huomioitiin myös alan ulkopuolisissa sidosryhmissä. Kaupunginpuutarhurien seura oli mukana järjestämässä ensimmäistä valtakunnallista Vihervuotta 1985. Vihervuodesta muodostui tärkeä linkki valtiovallan, kunnallisen toimijoiden, muiden ympäristönsuojelun viranomaisten ja toimijoiden sekä viheralan välille. Vuonna 2016 Vihervuotta vietettiin viidennettä kertaa.

Puistotoimen roolin vakiintuminen

1980-luvulla kiinnostus viheralueiden kehittämiseen kasvoi voimakkaasti ympäristötietouden lisääntyessä. Kolkkojen 70-luvulla rakennettujen betonilähiöiden jälkeen asumisviihtyvyyteen kiinnitettiin enemmän huomiota ja viherrakentamisen merkitys varsinkin kaupungeissa kasvoi. 1980-luvun alussa elettiin nousukautta, ja elämäntavat muuttuivat yhä kaupunkimaisemmiksi – alettiin puhua citykulttuurista. Sen myötä kaupunkitilaa alettiin käyttää yhä enemmän ja vapaammin vapaa-ajanviettoon. Vapautunut ravintolakulttuuri ja muodikkaat hampurilaisravintolat lisäsivät puistotoimen työtaakkaa puhtaanapidon osalta. Roskaantuminen yleistyi samalla kun ihmisten vaatimukset puistojen siisteydelle ja käytettävyydelle kasvoivat.

Toisaalta suomalaisen kaupunkiympäristön väljyyttä ja vihreyttä tultiin ihmettelemään ulkomaita myöten. Keskieurooppalaisia ihastutti erityisesti kaupunkirakenteen ja asuinalueiden väliin jäänyt aito metsäluonto, jota ei enää ollut nähtävillä Keski-Euroopan suurissa kaupungeissa. 1980-luvulla asukkaat kokivat metsäluonnon keskellä olevat asuinalueet kuitenkin usein ”takapajuloina ja slummeina”, joissa ei moderni kaupunkikehitys ollut päässyt vaikuttamaan. Myös joidenkin viheralan ammattilaisten käsitys saattoi olla vastaava, sillä nousukauden vauhdissa ei aina osattu arvostaa paikan ekologiaa, eikä biologia- tai ekologiaosaaminen ollut enää niin vahvasti esillä alan koulutuksessakaan.

Puistotoimen asema alkoi vakiintua ja laajentua kuntaorganisaatiossa. 1970-luvun puolivälissä tekivät tuloaan tietokoneet, myös puisto-organisaatioissa. Asia herätti vilkkaan mielipiteiden vaihdon puolesta ja vastaan. Osa näki ATK:n tuovan suurta hyötyä kaupunginpuutarhurien työhön – toiset kokivat teknistyvän tiedonkäsittelyn olevan ajanhukkaa ”oikeiden” töiden rinnalla. Teknisen kehityksen myötä paikkatietojärjestelmien ja mallinnusohjelmien hyödyntäminen viheralueiden suunnittelussa ja omaisuudenhallinnassa alkoi vuosituhannen vaihteessa.

Vuoden 1982 tilastoinnin mukaan puistoalalla oli julkisella sektorilla yhteensä 2050 vakinaista työpaikkaa ja 3650 kausityöpaikkaa, joiden pituus oli noin kuusi kuukautta. Puistomaisesti hoidettuja viheralueita oli 7200 hehtaaria ja hoidettuja luonnonpuistoja 5700 hehtaaria. Vuonna 1982 puistotoimen käyttämät määrärahat olivat yhteensä 298 miljoonaa markkaa, mikä vastasi keskimäärin 0,8 prosenttia kaupunkien kokonaismenoista.

Lamasta potkua kuntasektorin toiminnan kehittämiseen

Vuosina 1993-1994 lama vei pohjaa vihertoimelta ja kaupunginpuutarhureille koitti vaikeat ajat. Hoito- ja investointirahat olivat minimissään, henkilöstön työsuhdeturva heikkeni, toimialan työpaikkoja vähennettiin ja innokkaimmissa säästökunnissa kunnan- ja kaupunginpuutarhurien virkoja oltiin lakkauttamassa kokonaan tai se yhdistettiin toiseen tehtävään. Työtehtävät lisääntyivät ja toimenkuvat muuttuivat. Monissa kunnissa alettiin puhua vihertoimesta, jolla haluttiin painottaa toiminnan laaja-alaisuutta. Toimintamalleja alettiin hakea yrityssektorilta. Kaupunginpuutarhurien seuran kurssipäivillä ja kesäluentopäivillä alan kehittämiseen liittyviä asioita käsiteltiin paljon.

Kuntien organisaatioiden uudistumisen myötä on jäsenistöön valittu myös muita kuin kaupunginpuutarhurien nimikkeellä toimivia kunnan virkahenkilöitä. Vuosikymmenen vaihdos vaikutti myös toimialan naisistumiseen. Vihertoimien johtopaikoille nimettiin yhä useammin naisia, mikä alkoi näkyä seuran jäsenkunnassa. Hallitukseen ensimmäinen naisjäsen saatiin vuonna 1991, jolloin Terhi Parkkali Hyvinkäältä valittiin hallitukseen.

Puistot olivat yksi suosituimmista säästökohteista, sekä kansalaisten että päättäjien mielestä. Kaupunginpuutarhurien seura teetti kampanjan, jonka sanomalla haluttiin pysäyttää tai ainakin hillitä lamaleikkurin toimintaa. Haasteena oli lisätä yleistä viheralan tunnettuutta. Päättäjille ja kuntalaisille pyrittiin tuomaan esille kuntien vihertoimien pitkäjänteistä työtä ja merkitystä. Pietarsaaren kesäluentopäivillä 1994 tiedottaminen oli yhtenä teemana otsikolla ”Kunnanpuutarhuri tiedottajana”. Osallistujille pyrittiin antamaan eväitä tiedottamisen toteuttamiseen ja median hallintaan. Vuosituhannen vaihteessa alkoivat nousta esille yhä useammin puistojen eri käyttäjäryhmät ja niiden huomioiminen viheralueiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Asukkaat haluttiin osallistaa viheralueiden suunnitteluun ja ylläpitoon, mikä vaati viheralan osaajilta aivan uudenlaisten taitojen hallintaa.

Ammatillista edunvalvontaa

Kaupunginpuutarhurien seura on perinteisesti harjoittanut maltillista edunvalvontaa, mikä on tarkoittanut sitä, ettei seura ole voinut sitoutua mihinkään ammattijärjestöön eikä ottaa ammattiyhdistysliikkeen roolia. Seuran jäsenet ovat sen sijaan toimineet aktiivisina taustavaikuttajina mm. alan palkkauksen kehittämisessä ja keskusteltaessa kaupunkien vihertoimen roolista ja sijoittumisesta kaupunkien organisaatioissa.

Mahdollisimman käytännönläheinen ja helposti sovellettava viheralueiden hoitoluokitusopas julkaistiin vuonna 1993. Luokituksen myötä alettiin pohtia laajemminkin viherorganisaatioiden tehokkuutta ja laatua. Otettiin käyttöön erilaisia laadunhallintajärjestelmiä kuten auditoituja laatujärjestelmiä.

Alalla ei ollut juurikaan suomenkielistä ammattikirjallisuutta tai muuta opetusmateriaalia. Ulkomaista vihertoimen tarvitsemaa kirjallisuutta pyrittiin tuottamaan lähinnä Akateemisen Kirjakaupan kautta. Kirjakauppa pyysi seuralta lausuntoa, millaista ulkomaista kirjallisuutta valikoimiin pitäisi hankkia. Suomenkielinen julkaisutoiminta käynnistyi 1980- luvulla ensin käännöskirjallisuutena. Viherympäristöliiton perustamisen jälkeen alettiin vähitellen tuottaa Suomen oloihin soveltuvaa omaa ammattikirjallisuutta. Seuran jäsenet toimivat aktiivisesti alan ammattijulkaisu- ja tiedotustoiminnassa.

Seuralla on pitkä ja ansiokas menneisyys alan tilastotiedon kerääjänä. Viime vuosina kyselyihin vastaamisen innokkuus on aiempien vuosien tilanteesta laantunut. Pitkään jatkunut tilastointi antaa kuitenkin seuran jäsenille mahdollisuuden verrata toimialan ja oman ammattikunnan kehitystä pitkällä aikajanalla, joten jäseniä on kannustettu osallistumaan kyselyihin säännöllisesti.